lauantai 1. joulukuuta 2012

Prinsessa ja sammakko

Disneystä en pidä. Vanhemmista elokuvista kyllä, mutta nykyään elokuvat muistuttavat lähinnä korvavaikkua tai silmätulehdusta. Kyseisestä elokuvasta en keksi mitään positiivista sanottavaa. Laulua, musiikkia, tanssia, voodoota ja teennäisen iloista tunnelmaa. Hienoa, että Disney teki kerrankin elokuvan, jossa on ''musta prinsessa'', kuten aikanaan mainostettiin. Noh mitäpä siihen sanomaan enää muuta kuin, että muistaako kukaan elokuvaa Mulan tai Pocahontas, sillä mielestäni kyseiset elokuvat kertovat siitä, ettei ole yllättävää käyttää afroamerikkalaistaustaista prinsessaa, kun kaikkea muuta on jo kokeiltu.

Elokuva oli kaikelta tavoiltaan sitä suurinta siirappia, jonka jälkeen tekisi mieli tunkea sormet kurkkuun ja kumartaa pyhälle arabialle. Toki kyseessä on lasten elokuva, mutta olenkin jo pitkään pohtinut kysymystä siitä minne helvettiin nämä nykylastenpiirrettyhärpäkkeet ovat menossa. Jos ei ole kolmedeetä niin ainakin sitten taikavoimia, mustaa magiaa ja kauhua. Eikö lapsia kiinnosta enää samanlaiset piirretyt kuin aikanaan. Itse pidin Leijonakuninkaasta ja pidän edelleen, sillä elokuva ainakin opettaa jotakin. Nykyään opetetaan lähinnä ''rakkaus on hienoa ja koskaan ei tapahdu mitään kamalaa''. Leijonakuninkaassa sentään Mufasa kuoli, mikä loi todellisuutta piirretyn iloiseen maailmaan. Tuntuu, että lapset aliarvioidaan nykyään: Elokuvissa oikeesti juostaan yli puolet ajasta ja ihan juoneen liittymättömistä syistä.

Prinsessa ja sammakko oli kuitenkin sen verta viihdyttävää tuijottamista, että katsoin alusta loppuun mainoskatkoineen päivineen. Harvoin enää jaksan keskittyä elokuviin samalla tavalla. Tuntuu, että on ihme, etten nostanut persettäni kertaakaan sängystä vain vaihtaakseni kanavan takaisin ja jatkanut Nintendo 85 mätkimistä.

Kaikki varmaan arvaavat elokuvan idean. Prinssi muutetaan sammakoksi, sammakko törmää ''prinsessaan'', pusutellaan ja kaskummaa miksei taika purkaudukaan vaan ''prinsessa'' muuttuu sammakoksi ja sitten aletaan selvittelemään, että mitenkäs me muuten päästään takaisin ihmisiksi. On laulavaa alligaattoria (muistutti minua charlie elokuvista), musiikkia, laulua, kuolemaa, äksöniä, valoja, ötököitä, noitia, velhoja jne. Paha saa lopulta palkkansa ja rakkaus voittaa. Tuntuu, ettei lapsille osata opettaa enää muuta. Mitäpä jos rakkaus voittaisi kerrankin niinkin ylipaljon, että pahoista tulisi hyviä tai vastaavaa, mutta ei. Disneyn elokuvissa paha tuhoutuu aina tai ainakin näin annetaan ymmärtää ja jätetään hieman avoin loppu jatko-osalle.
Eikä pidä ymmärtää väärin, rakastan prinsessasatuja. Tuhkimot, Lumikit, Ruususet ja Tähkäpäät tänne vaan minun suureen sydämeeni asumaan, mutta satuja tuntuu olevan jo liikaa. Toivon seuraavan Disney elokuvan olevan enemmän tyyliä Oliver kuin prinsessahömppäävol69. Kuitenkin, elokuva uppoaa lapsiin ja kummipoikani kuulemma mm. tästä pätkästä pitää, joten kai on pakko jotakin hyvää mainita:
Perkuleen kivaa Jazzia!

-Mari

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Jätähän kommentti! Se piristää päivääni :)