keskiviikko 13. marraskuuta 2013

I'm my own enemy


En tiedä kirjotanko liian usein. Musta tuntuu, että mulla on menossa taas joku ''bloggaus on ihan parasta'' -kausi. Hetki sitten vielä valittelin Jegelle ja Felinelle, että kun ei kirjotus suju ja blogi alkaa tuntua pakkopullalta. Nyt  ajattelin hieman tiivistää sitä, mikä mua kolkuttelee tuolla takaraivolla useinkin (ei aikomuksenani ei ole avautua teille sanan enääN kamaluudesta).

Mua hieman hämmästyttää se, että miten oon päätynyt tähän. Tyyliaallokko on heilautellut mua lukiosta tähän päivään asti aivan eri suuntaan, kun mitä ajattelin. Oon jotenkin nykyään ihan hukassa tyylini kanssa. Tahtoisin olla aikuisempi, en kuitenkaan tylsä. En varmaan koskaan tuu oleen korkokenkäihminen, mutta ois se välillä mukava näyttää hyvältä. Syy miks mun blogissa ei hirveesti näy asukuvia on juurikin se, että mun ''päivän asu'' koostuu yleensä farkuista/pieruverkkareista ja löllöbändipaidasta/toppi+lörövillapaidasta. Mua on vaivannut tää asia jo tovin, kun tuntuu etten vaan osaa pukeutua omalle vartalolleni sopiviin kledjuihin, niin oon sit luovuttanu ja hautaan kaikki muhkumakkarani liian isoihin ja löysiin vaatteisiin. Joskus lukiossa mietin vielä hyvinkin tarkkaan pukeutumistani, hiuksiani jne. ja sain aamusin kulutettua siihen tunteja. Kun paino alko nousta ja itsetunto heikentyä, en enää jaksanut keskittyä pukeutumiseeni. Älkää ymmärtäkö väärin, mä rakastan vaatteita. Mä en vaan tosiaan tiedä, että mitä mun pitäis niskaani kiskoa, jotta näyttäisin siedettävältä. Mulle on ihan sama mitä mulla on niskassa, mä tunnen itteni jotenkin huonoks, lihavaks ja kömpelöks. Joo aina voisin laihduttaa, mutta oon todennut että teinpä mä mitä vaan, paino pysyy siinä samassa.

Ongelma on ehkä enemmänkin itsetunnossa, kun vaatteissa. Mä aristelen ihmisten katseita, ajattelen että mua katotaan pahalla, vaikka joku hymyilis mulle. Mä säpsähdän kouluruokalassa (tai keskustassa), jos kävelen teinien ohi ja ne remahtaa nauruun. Ajattelen jostain kumman syystä, että ne nauraa just mulle. Jege sano mulle eilen, etten sais verrata itteeni muihin. Naisena se on vaan niin pirun vaikeeta! Media tunkee joka tuutista sulle mielikuvaa siitä, että rypyt, selluliitti tai (olemattomat)mahamakkarat on kamalaa. Mä katon naisia, jotka on synnyttäny pari kuukautta sitten ja mietin, että ne on timmimmässä kunnossa kun minä. Mä mietin mun kavereita ja ajattelen, että niiden rinnalla näytän rantaan ajautuneelta valaalta. Mulla on ehkä kova ulkokuori, mutta mulla on oikeesti saatanan huono itsetunto. Mua jopa pelottaa, että mua ja Jegeä katotaan yhdessä pariskuntana ja ihmiset ajattelee: ''Miks noin komee mies on tollasen läskin kanssa?''

Mä en edes tiedä miks avaudun tästät kaikesta. Ehkä siks, että mun blogiin päädytään päivässä n. viisi kertaa hakusanalla ''ylipainoinen''. Yes i'm fat and i know it, but i love food.
Mä en kokenut oloani laihanakaan hyvännäköseks. Veikkaan vaan, että koulukiusaamisella oli aikanaan tähän asiaan niin paljon vaikutusta, että näin aikuisenakin on vaikeeta olla mitenkään päin ittensä kanssa sovussa. Parturi-Kampaajan koulutuksen alottaessani mietin, että saatan saada uusia kavereita, jes! Tää usko oli harhaluulo. Oon jälkeenpäin saanu kuulla ties mitä kaikkea mun henkilökohtasesta elämästä on juoruttu (terveisiä vaan näille kaikille S, N, M, A, J jne.). Mä en tiedä miten aikuiset ihmisetkin jaksaa puhua noin paljon paskaa seläntakana ihmisestä, josta ne ei tiedä mitään. Mä toivoin yläasteella, lukiossa ja välillä amiksessakin, että oisin vaan näkymätön eikä kukaan jaksais jauhaa paskaa musta tai ees kattoa mua.

Mä en tiedä mistä tää kaikki on taas pulpahtanut pintaan. Ehkä kärsin jostakin ulkonäkökriisistä tai aikaisesta keski-iänkriisistä. Mä en tiedä. Tää asia on kuitenkin vaivannut mua jo niin pitkään, että ajattelin purkaa tuntojani tänne. En tiedä auttoko tääkään, mutta toivottavasti joku lukija voi ajatella, ettei oo ongelmansa kanssa yksin, jos kärsii samanlaisista ajatuksista. Välillä nimittäin musta tuntuu, että tää yhteiskunta vaatii multa ihan liikaa eikä vaan oo mahdollista täyttää jokaista vaatimusta vaikka kuinka tahtoisin. Suoraan sanottuna, tunnen itseni vaan isoksi kasaki arvotonta paskaa.

-Mari

2 kommenttia:

  1. Voi hitsi, mä tiedän tarkalleen sun tunteet! Mä oon ihan samanlainen, mietin koko ajan että mitä muut ajattelee ja alan suunnilleen itkemään jos joku teiniporukka vaikka takana tai vastaantullessa alkaa nauramaan. Ja se johtuu just siitä, kun on ollut kiusattu koulussa ja jo ennen kouluikää. Mun edellinen poikaystävä haukkui mua aina läskiksi vaikka painoin silloin parikytä kiloa vähemmän kuin nyt..

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mä niin tiedän tunteen. Alan itkeen jo pelkästää siitä, jos joku kommentoi mun syömistä vaikkei se liittyis millää tavalla esim. mun painoon. Tuntuu ettei huonosta itsetunnosta vaan pääse mihkää ._.

      Poista

Jätähän kommentti! Se piristää päivääni :)