sunnuntai 26. lokakuuta 2014

Halloweenkynnet

En nyt ajatellut sen enempiä kirjotella, mutta jotkut varmaan muistaa mun muutamia vuosia sitten väsäämät halloweenkynnet, jotka näette tästä *klikutiklik*.
Tällä kertaa tahdoin kokeilla samantyyppisiä ''verikynsiä'', mutta hieman tyylitellymmin. Päähäni iskostui jokin ajatus hienosta ladysta, jolla on napsahtanut päässä ja se on todennäkösesti repinyt joltain mieheltä silmät päästä (heh, positiivista tähän aamuun).
Kuva otettu tekovaiheessa nopeasti, mutta myöhemmin tietysti siistitty nuo ylilakkaukset. Ite tykkään näistä kultasen ja verenpunaisen sekotuksista, mutta varmasti ennen viikonlopun Hällöween partyja Jennillä, tuunaan vielä uudet raateluvälineet.

Siihen asti tämä seruapiirihirviö kiittää!

-Mari

How to: kalanruotoletti

Tähän tarvitaan:
Hiukset (höhö)
Harja
ponnari
Kädet (höhöhö)
Oon tänään todella humoristisella tuulella selkeesti.

Itse aloitan letin tekemisen niin, että otan tuosta kruunualueelta tuollaisen nivaskan hiuksia. Harjaan hiukset läpi, ettei jää yhtäkään takkua.


Tämän jälkeen jaan osion suurinpiirtein kahtia ja nostan toisen osion toisen päälle.
Tämän jälkeen sivuista naukkaillaan mukaan ohuehkoja osioita ja nostellaan vuoronperään tuohon päälle. Tässä tarvii hieman sorminäppäryyttä, mutta tämän myös oppii helposti!

Aukiolevista hiuksista poimitaan mukkaan ohuita osioita, kunnes kaikki hiukset ovatkin jo mukana letissä. Tässä vaiheessa tuohon kohtaan lettiä voi heittää ohuen kumilenkin helpottamaan hommaa tai jatkaa ilman.

Kun kaikki auki olleet osat on mukana letissä, aletaan siirrellä osioita tästä ponnarin näköisestä osasta samalla tavalla toistensa yli. Eli kalanruoto tehdään siis peruaattessa kahdella lettiosiolla.
Tässä kuva valmiista letistä. Osioiden kannattaa olla ohuita, jotta kuvio erottuu selkeämmin, paksummat osiot tekee letistä vaan epämääräsen näkösen. Kun koko tukka on letitetty, tässä vaiheessa nappastaan se apukumilenkki poikki, jos sellaista käytti aikaisemmin.
Letti on kaunis tällaisenaankin, mutta sitä voi hieman tuunata.
Letistä saa rennomman, paksumman ja hieman pitsimäisemmän, jos nyppii noita osioita hieman erilleen. Tässä on muutamakin erilainen vaihtoehto. Pitsiletin saa aikaiseksi vetämällä varomasti erillisiä osioita yksi kerrallaan irti letistä, muttei loppuun asti (letin yläosassa alapuolella kuvass). Lettiä voi myös varomasti vaan kiskoa kokonaisuudessaan eroon toisistaan. Otetaan molemmin puolin varovasti kiinni letistä ja nykäistään hellästi (lopputulos kuvassa yläpuolella lettiä).


Toivottavasti tämä selkeytti edes jotenkin miten tämä ah niin vaikea kampaus tehdään! ^^


-Mari

Tavoittelenko mahdotonta?

Olen miettinyt jo pidemmän tovin, että tavoittelenko kuuta taivaalta. Joskus tämä ajatus vain purskahtaa mieleeni kuin juuri puristettu finni vessan peiliin. Aina yhtä ällöttävää ja sattumanvaraista.
Jostakin syystä kesä meni ilman tätä kyseistä ajatusta. Ehkä se johtui siitä, että näytin kamalalta 24/7, sillä työvaatteet, paskanen tukka ja meikitön naama oli arkea. Nyt kouluun palattuani olen miettinyt, miksi nyt stressaan niin kovin. Tämä mysteerinen kaukainen ajatus on se, että joskus tunnen itseni hyvin tyytyväiseksi itseeni ja toisinaan taas inhoan itseäni hyvin hyvin paljon. Kesällä työvaatteissa ja ''rumana'' ajatus ei edes käynyt päässäni, että näyttäisin tyhmältä, koska tiesin sen. Ei ketään imartele ne kamalat pussittavat punaiset työhousut ja misten keltainen t-paita. Kesällä tuntui helpommalta, kun sai vaan olla ja haista pahalta ja näyttää rumalta luvan kanssa.
Nyt kouluaamuisin panikoin aina, että näytän valitsemissani vaatteissa lihavalta ja meikki on niin örgh pilalla.

Olen huomannut, että ihmiset tuomitsevat toisia paljon ulkonäön perusteella. Kaverisuhteita on vaikea luoda, kun toinen osapuoli on päättänyt jo kättelyssä, ettei tule koskaan kanssani toimeen sen takia, miltä näytän. Itse en yleensä suostu luovuttamaan vielä tässä vaiheessa, mutta jos toinen on lyönyt jo ystävyyden työhanskat tiskiin heti tässä vaiheessa, on itselleni todella raskasta koittaa pysytellä ystävällisenä ja yrittää kaikesta huolimatta tutustua toiseen.

Syy miksi kaikki kuvani blogissa sekä instassa ovat yleensä vain naamastani, on se, että en jostakin syystä luota omaan ulkomuotooni kokonaisuutena. Pidän kasvoistani, mutta häpeän vartaloani. On päiviä, jolloin mietin, että jes ois kiva ottaa asukuvia! Mutta en koskaan siirrä tätä ajatusta  käytännön tasolle, sillä pelkään negatiivisia kommentteja. Pelkään niitä anonyymeja, jotka ovat ennenkin täällä huudelleet, että olen lihava. Tuntuu, että monet kiinnittivät kyseisissä kuvissa huomiota vain siihen, että olen lihava, eikä siihen että hymyilin tai näytin iloiselta tai mitä kuvassa oikeasti tapahtui. Olinko jossakin käymässä tai kenen kanssa kuvassa olin, saatika siihen mitä mulla on päällä. Välillä tuntuu, että pakenen tämän itseinhon taakse ja sieltä on vaikea astua pois. Vetoan mielessäni siihen, että olen lihava ja päätän pysyä sellaisena, ettei enää ole mitään tehtävissä. Valitsen jopa aamuisin vaatteet periaatteella: tarviin jonkun ison paidan peittään kaikki muhkurat ja on ok kulkee rumissa löllövaatteissa, jottei kukaan pääse edes sanomaan mitään kehostani.

Pienin askelin olen kuitenkin koittanut astua pois tämän asian takaa ja hahmottaa todellisuuden. Jos en ole tyytyväinen itseeni, on asialle tehtävä jotakin. En enää syö paljon herkkuja tai osta limsaa kotiin, jotta joisin enemmän vettä ja söisin fiksuja terveellisiä välipaloja enkä mutustaisi karkkia sohvalla. Olen alkanut liikkua vähän kerrallaan. Käynyt kävelemässä ja nauttinut ulkoilmasta. Päähäni on kuitekin iskostunut painonpudotusta tärkeämpi ajatus: Eikö liikuntaa pitäisi harrastaa juuri siksi, että on hyvä olla? Ei sen takia, että mitä tavoittelee. Itse nautin siitä, että käyn kameran kanssa kiertämässä kotini lähiympäristöä ja kun tulen takaisin kotiin, on oloni jotekin parempi sen suhteen, että olen saanut jotakin aikaiseksi. Kuntoni on parantunut pikkuhiljaa ja jotenkin alan hyväksyä itseäni yhä enemmän.
Ajattelen liikunnan siltä kannalta, että siitä pitää tulla hyvä mieli sisäisesti, ulkonäkö seuraa perässä, jos seuraa. 

Ehkä jonakin päivänä opin olemaan enemmän sinut itseni kanssa ja uskallan tännekin julkaista itsestäni muuta kuin naamakuvia, siihen asti joudutte valitettavasti tyytymään perus selfieihin omasta lärvästäni.
Ehkä jonakin päivänä tavoitan kuun taivaalta ja opin taas pitämään itsestäni. Pitämään itsestäni tällaisena kuin olen, enkä sen takia, että olen laihtunut tms. Pienin askelin (kirjaimellisesti) kävelen kohti parempaa minää ja parempaa itsetuntoa. En enää jaksa soimata itseäni aamuisin, vaan koitan ajatella niitä positiivisia asioita ulkonäössäni.
Toivoisin, että monet muutkin oppisivat tekemään näin eikä liikuttaisi vain jonkun kaukaisen ajatuksen perässä. Tärkeintä on se mitä ihminen on sisältä ja miten näkee itsensä, toivon että täten muutkin oppivat näkemään minut erilaisena eikä vain sitä kuorta.

-Mari

lauantai 25. lokakuuta 2014

How to: Hiusten vaalennus

Heippatirallaa kaikki karvapäiset ystäväni. Ajattelin kirjoittaa hieman pidemmän postauksen aiheesta: Miten mä vaalennan mun tukkaa. Sanon jo heti alkuun, että jos sulla ei ole mitään käsitystä hiusten värjäämisestä, mene kampaajalle. Jos taas tahdot ottaa riskin ja matkata kanssani halki tämän eeppisen seikkailun, astu laivaan (todella sankarillista musiikkia tähän väliin).

Ensimmäisenä kuva tarvikkeista
Tarvitaan siis Fiolosta leikattuja suikaleita, kuten kuvassa näkkyy
Vaalennusjauhetta (biozellin lättypurkki)
2% hapete
Suti
Klipsejä
Kulho
Shampoota

Vaalennusjauhetta kaadetaan kulhoon jonkinverran aivan randommäärä (tai esim yksi jonkinkokoinen mittalusikallinen, ite toimin aina vaan intuitiolla). Joukkoon lisätään hieman hapetetta, sen verran että massa on todella todella paksua ja kankeeta. Tämän jälkeen mukaan tirautetaann vähän shampoota ja lämmintä vettä, kunnes vaalennusmassa on notkeeta ja löröä.

Ensin suditaan tuollaiselle foliosuirolle hieman vaalennusainetta (tästä näkee aika hyvin kuinka löröä toi oma aineeni on). Hiuksista eritellään piikkikammalla tai tuolla sudin toisella päällä ohut osio, joka asetetaan kyseisen folion päälle (tuo massa jää siis hiusosion alle). Massaa sudin siksi foliolle, jotta hius pittää folion paikallaan.

Kas näin! Tämän jälkeen massaa suditaan tuohon hiuksen piälle. Folion alareuna käännetään kohti hiuksen tyveä. Kannattaa kurkata vielä, että vaalennusmassaa on myös toisella puolella tukkaosiota ja lisätä tarvittaessa. Tämän jälkeen siirrytään seuraavaan osioon jne.

Kun koko pää on käyty läpi, odotellaan sopiva aika. Kannattaa välillä kurkkia viimeisimmäksi sekä ensimmäiseksi levitettyjä osioita. Huuhtele, kun sopiva vaaleusaste on saavutettu.

Vinkkejä:
-Väriä kannattaa aina olla liikaa kuin liian vähän, jos vaalennusmassaa on liian vähän, on lopputulos yleensä läikikäs, sillä väriä ei ole ollut kaikkialla
- Jos vaalennusmassa kuivuu, se ei vaikuta enää
- Kannattaa kammata nuo osiot takuttomiksi, värin levitys helpottuu huomattavasti
- Samalla taktiikalla voi myös tehdä raitoja, poimii vain raitaosiot tukan joukosta ja asettaa ne osiot foliolle
- Hiuspohjaa kannattaa välttää, jos ei halua vaakasuuntaisia raitoja pitkin päätä, sillä massa saattaa valua
- Suoraväri kannattaa ensin kuluttaa esim. tiskiainella (niin tyhmältä kun se kuulostaakin) tai syväpuhdistavalla shampoolla mahdollisimman haalistuneeksi. Levität kuivaan tukkaan vaan fairya ja muhittelet, tämän jälkeen kosteuttavaa hoitoainetta tukkaan paljon!
- Käytän itse 2% hapetetta, sillä pelkään että muuten tuhoan tukkani ja oikeastaan tuo vesi ja shampoo miedontaa sitä entisestään. Mulla on niin puhkivaalennettu fleda, että tää toimii kun häkä
- Keltasuus ja oranssi kannattaa taittaa pois eikä poistaa värinpoistolla
Kun olen huuhdellut vaalennusaineen pois. Sekoitan shampoosta ja suoraväristä sävyttävän shampoomössön, jolla pesen pääni. Annan sen hautua suihkussa päässäni tovin ja huuhtelen kylmällä vedellä pois. Tämän jälkeen saatan joko
a) Värjätä tukkani suoravärillä (pastellivärit saa helposti aikaan kirkkaasta väristä ja hoitoaineesta!) hyvä vinkki tarkistaa suoravärin sävy, on pyyhkäistä sitä valkoiselle paperille pieni määrä
b) pyyhekuivaan tukkani ja isken päähän rakennepaikkaavan hoidon.

-Mari

Kun ite tekee, saa sellasen kun tulee

Mulla on ollut identiteettikriisiä, tukkakriisiä, vaatekriisiä, ajatuskriisiä, uskontokriisiä... Mun elämä tuntuu nykyään pyörivän sen ympärillä, että kriiseilen. Keksin itselleni stressin ja kriisin aiheita millon mistäkin. Viimeisimpänä tosin on ollut tukkakriisiä. Youtubesta ja bloggerista tuttu DiscoDahlia teki loistokkaan videon hiuksista. Tuntuu, että ajatukset olisi revitty kuin omasta päästäni. Olen kohdannut nyt yli 3viikkoa putkeen huonojatukkapäiviäARGH ja mitta alkoi tulla täyteen tuossa viikko sitten. Päätin, että perkele, nyt on pakko tehdä tälle reuhkalle jotakin!
Tartuin turhautumisen puuskassani raitalappuihin sekä vaalennusaineeseen ja aloin läträtä. Tarkoituksena olisi saada pikkuhiljaa vaalennettua tätä sekametelisopan väristä kuuppaani. Joistakin kohtaa tukka on harmaa, joistakin mintun värinen, violettia ja sinistä ja pinkkiä ja yrjöttää koko oman hiuskuontalon ajattelu.
Lopputuloksen esittelen kuvalla. muutamat palkkiraidat tukkaan länttästyäni, totesin jo, että hieman helpotti.
Kuten kuvasta näkyy, pinkki sävy alkaa kaikota, mintun sävy on poissa ja enemppi vuolettinen kylmä vaalea sävy on pääosassa. Olen tyytyväinen, mutta tänään on aika tehdä lisää raitoja, jotta väri näyttäisi hieman tasaisemmalta. Olen löytänyt täydellisen tuotteen tukkani sävyttämiseen ja se kulkee nimellä Goldwell Softcolor 10P. Vaahtosävyte, jota saa melkein jokaisesta marketista tätä nykyä. Ennen suosin paljon 10V, mutta tuo 10P antaa viileän lopputuloksen eikä jätä violettia tms sävyä tukkaan. Itse käytän sävytettä kosteisiin tai jopa kuiviin hiuksiin, föönaan sen tukkaan enkä huuhtele pois. Tätä voi tosin käyttää värin tavoin, että huuhtasee pään levityksen jälkeen, mutta itse olen kokenut parhaimmat hyödyt föönin kanssa riehuessa.

Ps. Tiedän, että tukkani näyttää kuvassa hyvin kuivalta, sillä en laittanut siihen hoitoainetta pesun jälkeen, laiskotti. :D

-Mari

sunnuntai 19. lokakuuta 2014

Sisustussälää #1

Oon jollakin mystisellä tavalla havahtunut siihen, että siistissä asunnossa on mukavampi elää. Jos päästän asuntoni jotenkin sekaseksi, mä lamaannun enkä saa tehtyä mitään, koska se sotku aiheuttaa mulle hirveetä närää ja ahdistusta. On ärsyttävää, kun tavaraa lojuu ties missä ja varsinkin se, ettei koskaan oikein löydä mistään mitään, koska tavarat ovat mielenkiintoisessa paikassa nimeltä Jemma. Tässä yksin asuessa olen huomannut alkaneeni arvostamaan erilaisia säilytysrasioita ja purnukoita, jotka myös piristää kivasti muuten tylsää asuntoani. Kämppävideolta pystyi bongaamaan muutamia näppäriä säilytysideoita, jotka on vaan putkahdellut itselleni mieleen. Oon ollut todella tyytyväinen tuohon meikkiboksiin, vaikka se kaipaakin maalia pintaansa edelleen.
Eilen löysin Tokmannilta Jegen kanssa nämä lasipurkit, jotka tulikin todella tarpeeseen, sillä mun keittiön kaapit on ollut aivan kamalassa epäjärjestyksessä. Mulla on viimein ihkaoma keksipurkki keittiön pöydällä ja se on mun mielestä älyttömän herttanen kaikessa yksinkertaisuudessaan! (En tietenkään myönnä syöneeni tänään aamupalaksi keksejä, köh).
Musta on tulossa ehkä jollakin tavalla tylsä ja aikuinen, koska lempparivaatteeni on (tietysti mageen nahkarotsini lisäksi) musta bleiseri ja omistan mitä omituisempia koreja ja purkkeja asunnossani. Nuorempana mua ärsytti tällänen sisustaminen, että kämpän pitäis näyttää, kun IKEAkuvastolta tms, mutta nykyään mua kiehtoo järjestys. On mukavampaa, kun tietää mistä metallipurnukasta löytyy mitä, missä lasipurkissa on kaapissa mitä ja, että aina on jotakin tarjottavaa vieraille (esim. noi keksit). Musta on tulossa siis pikkuhiljaa kai aikuinen tai jollakin tavalla järjestelmällinen ihminen. En vois esimerkiksi elää ilman kalenteriani, maksan laskut ajallaan, katon uutiset päivittäin ja se on mun päivän kohokohta. :)

Ehkä kriiseilin tästä hetki sitten, nyt tunnen vaan itseni jotenkin hölmöksi, että annoin pikkuasioiden aiheuttaa identiteettikriisin. Onhan mulla sentään vielä teinin hiukset sekä hölmö rakkaus kaikkea söpöö ja pörröstä kohtaan, niistä pidän kiinni. Mun aikuisen ihmisen asuntoa tulee aina koristaan kasa konsolipelejä, My Little Ponyt sekä sängyn päällä kököttävät pehmolelut, ne muistuttaa mua siitä, että aikuisenakin saa olla vähän hölmö ja lapsellinen.

-Mari

lauantai 18. lokakuuta 2014

Mitä mulle kuuluu?

Mitäpä tänne. Lomaviikon pidin tahallaan hieman etäällä blogista ja vähän jopa internetistä ylipäätään. Maanantaina pärähtää taas koulu käyntiin ja normaali arki sen myötä. Plääh, kun ei jaksaisi yhtään! Pitäisi huomenna vielä muutamia kouluhommia tehdä ja sitten pitäiskin olla melkeen kaikki asiat reilassa noin. suurinpiirtein.

Muutenhan mulle ei kuulu ihmeempiä ainakaan nyt. Viikko sitten sain kuulla, että eräs ystävä on poistunut tästä maailmasta ja lähtenyt parempaan paikkaan. Melkonen shokkihan se oli, muutamaan yöhön ei oikein nukuttu. Suru valtasi mielen, mutta kaikkien aikaisempien kokemusten jälkeen olen oppinut käsittelemään asiaa hieman paremmin. En sen enempiä tahtoisi taas surullisista asioista höpistä. On ehkä parempi, jos kerrankin kirjoitan jotakin hömpänpömppää ja itsellä on tällä hetkellä enemmän sellainen olokin.

Ajattelin nyt lämästä tähän vaan muutamia kuvia, jotka kertoo ehkä enempi, mitä oon tehnyt lomalla. :)





-Mari

maanantai 13. lokakuuta 2014

Vanhasta eroon

Päiväni on lähtenyt käyntiin, sillä että kuvasin kasan vanhoja vaatteitani ja laittelin Goottikirppikselle tavarat myyntiin. Sieltä vaan selailemaan ja mikäli joku tuote kiinnostaa, hinnoista voi aina tinkiä! ^^

Monista vaatteista on helppo luopua, sillä niitä ei vain tule enää käytettyä tai olen ostanut väärää kokoa olevia rättejä. Myyntiin iskin nahkatakkia, mekkoja, nahkahousut, pvc-housut, Lip Servicen kauluspaitaa....





Hankalinta tässä kaikessa aamupäiväisessä hössötyksessäni oli se, että päätin viimein myydä Wanhojenmekkoni pois. Surulla katselin mekkoa vuosia kaapissa, vaikka tiesin, etten enää kyseistä kapinetta tarvitse.


Nyt kuitenkin ryhdistäydyin ja ajattelin, että miksi haudata nätti mekko jonnekin kaapin syövereihin iäksi vain, koska tykkään siitä ite, mutta en edes mahdu siihen enää. Toivottavasti tämä löytää rakastavan kodin tai jos se ei mene kaupaksi muuntaudun prinsessaksi ja alan käyttää sitä päivittäin, haha.

-Mari

sunnuntai 12. lokakuuta 2014

(melkein) kaikki kynsilakkani

Ajattelin tehdä lyhyen postauksen kynsilakoistani, sillä siivosin juuri tuota säilytyslaatikkoa ja heitin aika ison erän lakoista menemään. Osa oli vuodelta kirves ja miekka ja osa taas sellaisia, jotka oli muuten vaan itsekseen kökkööntyneet ja heittäneet täten lusikan nurkkaan.
Olin aikanani jollakin tavalla koukussa kynsilakkojen ostamiseen (ja olen ehkä edelleen). En miettinyt pidemmälle tahdoinko käyttää lakkaa enemmän kuin kerran ja sopisiko se muiden lakkojen kanssa yhteen. Hamstrasin kaikenlaisia lakkoja ja vasta tänään tajusin, että niitä oli kertynyt aivan liikaa ja osaa oli testattu kerran ja todettu, etteivät ne miellytä silmää millään tavalla tai koostumus on ollut räkää.

Asettelin kynsilakat jonkinlaiseen järjestykseen. Tässä kuvassa näemme hieman lähempää kuvaa suuresta osasta sinertäviä lakkojani. Kokosin kuvaan vain ne lakat, joita käytän useammin kuin kerran vuosisadassa.



Tässä lähikuvaa vaaleista lakoista, joita en oikein osannut sijoittaa mitenkään järkevästi sekä punaiset ja pinkerot lakat. En olekaan käyttänyt punaista lakkaa aikoihin, outoa. Ennen se kuului nimittäin lemppareihini.


Tässä oikealla näette yhden mun lempparini nimittäin OPIn Glitterlakan, jonka voitin blogiarvonnasta. Glittereiden käyttö on vähentynyt mulla paljon, sillä inhoan poistaa niitä lakkoja yli kaiken. Tuo violetihtava on myös OPIn lakka. Se on tuollainen mattavioletti, mutta sitä joutuu lakkaamaan muutaman kerroksen ja kuivuttuaan näyttää mustanruskeelta.

Näppäsin vielä kuvan eniten käytetyistä lakoistani. Mattamustaa, metallihohtoa, pinkkiä, turkoosia, valkoista... Nämä on tosiaan lakat, joita käytän eniten ja seuraava postaus koskeekin kynsiä, jotka tein joillakin näistä lakoista.

Pahoittelen salamalla otettuja kuvia.


Kaikille laiskaa sunnuntaita toivottaa:
-Mari

maanantai 6. lokakuuta 2014

#roosanauha

Lopputulos ei ole kaunis, mutta ajatus on tässä itselleni tärkein. Nimittäin äitini on tällä saralla taistelija, voittaja ja sankari.
Huomenna palaan taas hieman turhamaisempiin aiheisiin!

Suru on Kunniavieras

Mun on pitänyt jo pidempään kirjottaa vakavammasta asiasta. Olen aloittanut tämän tekstin kymmeniä, ellen jopa satoja kertoja, mutta en ole koskaan saanut sitä loppuun. Mietin tälläkin hetkellä tätä kirjoittaessa, että kiinnostaako tämä asia ketään tai onko tästä nyt fiksua kirjoittaa, mutta mulla on sellanen tapa, että puran oloani kirjoittamalla. Elämän ilot ja surut tulee helpommin ilmaistua tällä tavalla, kuin esimerkiksi puhumalla.

Oon miettinyt lähiaikoina paljon surua.
e-mielenterveydessä suru määritellään seuraavalla tavalla:
''Suru on useimmiten seurausta jostain menetyksestä: esimerkiksi läheisen kuolemasta, parisuhteen päättymisestä tai työpaikan menettämisestä. Suru on henkilökohtainen kokemus ja jokaisella on oikeus surra omalla tavallaan. Jonkun toisen ihmisen mielestä pieneltä näyttävä menetys voi aiheuttaa jollekin toiselle suurta surua''
''
Suruun liittyy useita erilaisia tunteita: suunnatonta ikävää, halua kieltää tapahtunut, hylätyksi tulemisen tunnetta, turvattomuutta, merkityksettömyyttä, ahdistusta, syyllisyyttä ja vihaakin. ''


Olen itse kokenut tuota kaikkea isäni kuoleman jälkeen. Ensin kävin varmaan läpi suunnatonta vihaa. Olin vihainen siitä, että miksi juuri minun isäni. Isäni, joka oli kunnollinen kansalainen, hyvä isä, rakastava aviomies ja hieno ystävä. Syytin koko maailmaa siitä, että tämä tapahtui minulle ja minun läheisilleni. Koin vihaa siitä, että maailmasta oli otettu pois oma esikuvani sekä kaikkien naapureiden kanssa toimeentuleva hieno ihminen. Miksei joku laitapuolenkulkija tai rikollinen. Miksi juuri minun isäni? Olin aluksi niin vihainen, etten tahtonut puhua asiasta, en pystynyt syömään, välillä jopa tuntui etten pystynyt hengittämään. Olin vihainen lääkäreille, ambulanssikuskeille edellisten päivien tapahtumista ja eritoten vihainen jumalalle. Olin jopa vihainen ystävilleni siitä, etteivät he voineet ymmärtää minua, ettei kukaan ymmärtänyt minua. Olen vieläkin välillä vihainen, mutten samalla tavalla. Olen alkanut näkemään hieman isomman kuvan tässä kaikessa.


Vihan jälkeen koin kamalaa syyllisyyttä. Syytin itseäni siitä, että viimeinen joulu isäni ja äitini kanssa oli osaltani kamala. Olin juuri eronnut, velloin eron jälkeisessä surussa ja käyttäydyin kuin idiootti. Syyllistin itseäni siitä, että ''kyllähän mun ois pitänyt tietää, että tämä on viimeinen joulu isän kanssa''. Olen antanut kuitenkin itselleni anteeksi. Olen antanut anteeksi sen, etten ollut paikalla, kun isäni lähti vaan saavuin myöhässä Tampereelle. Olen antanut anteeksi sen, että olin jouluna kamala ihminen ja olen antanut itselleni anteeksi sen, etten voinut tietää, että näin tulisi käymään. En koe enää syyllisyyttä liittyen tapahtumiin, sillä olen ymmärtänyt, etten olisi voinut vaikuttaa asiaan, vaikka olisinkin ollut paikalla ajoissa tai etten voinut ajatella jouluna muuta kuin silloista eroani. Työstin sinä jouluna aivan erilaista suruprosessia, kuin isäni kuoleman jälkeen olen työstänyt, mutta olin silloinkin surullinen. Olen antanut itselleni anteeksi, se vei aikaa, mutta näin on helpompi olla.


Jollakin tavalla koko suruprosessi on ollut itselleni jonkinlaista asian kieltämistä. Ensin uskoin asian olevan, kuten se on. Isäni on kuollut. Jonkin ajan päästä ihmiset alkoivat kertoa, että ovat nähneet unta isästä ja kokeneet täten todisteen siitä, että isä on kuollut. Seuraava kuulostaa hullulta, mutta odotin todella tätä kokemusta. Odotin, että isäni ilmeistyisi minulle unessa ja saisin viimein kertoa hänelle, että olen pahoillani ja että rakastan. Odotin, että täten saisin varmistuksen siihen, ettei isä enää palaa. Mitään ei kuitenkaan tapahtunut pitkään aikaan ja aloin jostakin syystä kieltää koko asian. Ajattelin, että ''hei iskä tulee kyllä kotiin kohta töistä ja kaikki on hyvin'' ja että isä tapaa Jegen ja ettei mitään oikeasti tapahtunut. Tiedän, että edellinen kuulostaa ihan kamalan huolestuttavan hullulta, mutta elin tällaisessa sumussa kuukausia. Elin kieltämisen vaiheessa melkein vuoden.
Eräänä iltana menin nukkumaan aivan tavalliseen tapaani. Kömmin Jegen viereen illalla ja nukahdin levollisesti. Sinä yönä näin unen, jossa isäni korjasi jotakin autoa Jegen kanssa. Aamulla herätessäni todellisuus oli kuin nyrkki kasvoihin. Olin elänyt jonkinlaisessa todella tiheässä sumussa melkein vuoden ja vasta silloin ymmärsin, että isäni oli poissa.



Suren yhä edelleen ja se miksi tätä tekstiä kirjoitan johtuu jostakin, mitä tänään tapahtui. Suru on muuttanut muotoaan, se ei ole enää se tunne, että joku kuristaisi tai että saisin jatkuvasti iskuja kasvoihin. Todellisuus on pelottava, mutta se on parempi kuin sumu, jossa elin. En usko, että suru loppuu koskaan, se muuttaa muotoaan. Ei se ole ikävää, miksi nyt itken. Se on surua. Surua siitä, etten voi enää soittaa isälleni ja kertoa asioista, joita on tapahtunut. Surua siitä, ettei isäni ehtinyt tavata siskoni lasta tai tule näkemään minun lapsiani. Isä ei tule koskaan näkemään, kun valmistun eikä, jos päädyn naimisiin. Tämän hetkinen suruni on asioiden hyväksymistä. En tiedä koska tämä kaikki loppuu vai loppuuko se koskaan, mutta olen edistynyt mielestäni. En jaksa enää vihata, syyllistää itseäni enkä voi enää kieltää asiaa. En voi leikkiä kuin mitään ei olisi tapahtunut.

Tosiaan tämän tekstin kirjoitin, koska tänään tapahtui jotakin, joka pysäytti minut. En osaa paremmin muotoilla tapahtunutta kuin kopioida facebook-statukseni tähän perään:

''Tänään puhelimessani olevia numeroita selatessani vastaan osui jotakin, mikä ei ehkä kuuluisi olla siellä enää. 
Olin tosiaan poistamassa turhia numeroita luuristani, mutta yhden numeron kohdalle pysähdyin hetkeksi. Mietin, että mitä sille tekisin. Lopulta päädyin ratkasuun, että annan sen vielä pysyä tallennettuna (vaikka sen ulkoakin muistan). Yhteystiedon nimi on Iskä. Syy miksi numeroa en tosiaan poistanut oli, etten ole vielä valmis hyväksymään ja tuskin koskaan olen, että iskä on todellakin poissa. En voi enää soittaa hälle, kun jokin laite hajoaa tai asiat painaa mieltä. 
Hassuinta tässä on se, että vaikka en enää isälle voi soittaa, halusin säilyttää yhteystiedon, sillä se tuo jollakin tavalla lohtua. On helpompi selata puhelinta, kun siellä on Perhekontaktilistalla Iskä, kun että se paikka olisi tyhjä.''

sunnuntai 5. lokakuuta 2014

I'm Not From This Planet

Luvassa kämmimeikki vielä kämmimmillä kuvilla olkaattehyvät



-Mari

Lauantaimenoja

Mulla ei ollut kovin ihmeellisiä suunnitelmia eiliselle, mutta Tarun kanssa olin sopinut näkeväni. Lähdinkin aamupäivällä loputtoman pitkältä tuntuvalle kävelymatkalle kohti Tarun ja Antin palatsia. Matkalla mulla iski välillä epätoivo ja mietin koko ajan, että miks oon muuttanut ''näin kauas'' keskustasta ja melkeen oli itkupotkuraivarin aika. Jossakin kohtaa kävelymatkaa kuitenkin tuli sellanen: Mitä kummaa mä nautin tästä typerästä tarpomisesta tässä typerässä tuhnusadesäässä. Mietin hetken, että olenko tullut hulluksi, kun hyötyliikunta näin aiheuttaa ihan tervettä positiivista ajattelua.
Oltiin sovittu Tarun kanssa, että käydään keskustassa vähän kiertelemässä kauppoja. Ei kumpikaan tosiaan löydetty mitään, mitä tultiin etsimään, mutta mun mukaan tarttui alusvaatteita, jotka oli alennuksessa. Ei paha, sillä uusien rintsikoiden ostaminen on ollut tehtävänä jo tovin. Päädyttiin ostamaan lohturuokaa Arnodlsista korvaamaan köyhähköksi jääneen shoppailureissun.


Illalla siirryin Juhalle ja Kirsille pelaamaan hassunhauskoja lautapelejä (mm. DixIt, tuttavallisemmin DickShit). Ilta päättyi Pubiin, jossa join yhden ja tästä suuntasimme grillin kautta kotiin. Oli oikein mukava ilta ja päivä, pakko sanoa!

-Mari



perjantai 3. lokakuuta 2014

Violet&Blue

Pahoittelen ihan aluksi todella surkeita kuvia. Nää on ihan käsittömän tökeröitä, mutta yritin parhaani!

Sitten itse asiaan.
Mulla on ollut tänään todella tylsää, vapaapäivä koulusta jne. Päätin, että ois kiva kokeilla jotain muutakin, kun ainaista perusmeikkiäni ja tykäistyin ite hullun luovuuteni lopputulokseen. Kerrankin kaikki sujui just eikä melekee! (paitsi kuvat siis, kröhöm). Pidemmittä puheitta:

Taustalla pyörii Frendit, kröhöm.
Meikki on toteutettu superhalvoilla eBaysta ostetuilla luomiväreillä. Tykkään näistä pastellisista sävyistä ja mun mielestä ne ehkä jopa sopii mun omaan silmien väriin sekä nykyisiin hiuksiini. :)
Mitäs te lukijat tykkäätte? Hyvä vai huono meikki? Mun mielestä tää on jotenkin ihanan ykssarvismainen ja pirtee!

-Mari

torstai 2. lokakuuta 2014

Päättymätön Matka

Mun on pitänyt jo pidemmän aikaa nappaa kamera mukaan koulumatkoille ja räpsiä muutamat kuvat. Koulumatkallani on kuitenkin ihan kohtuullisen hulppeet (öh) maisemat ja jollakin tavalla rauhottavia avaria peltoalueita ja metsää sekotettuna todella urbaaniin ympäristöön. Tänään ei ollut paras onnistuminen kuvaamisen suhteen, mutta ajattelin silti julkaista muutamia otoksia.

Tunnen syksyssä jotakin todella todella rauhoittavaa, vaikka kaikki koulustressi painaakin päälle. Tykkään luonnosta enemmän tällasena puolikuolleena ja hämärät illat on mukavia hetkiä rauhottua kirja kädessä ja juoda teetä. Olen huomannut myös, että en ole kesällä läheskään niin kiinnostunut liikkumaan kameran kanssa ulkona helteessä, kun taas keväisin ja syksyisin nautin tuolla koleassa ilmassa samoilusta.
Nappasin myös hassunhauskan selfien matkalla, heh. Tänään oli meikitön päivä, koska olin aamulla niin kovin kovin väsynyt.

keskiviikko 1. lokakuuta 2014

vastausvidoli!

Tässä kuva palkintokorusta! :) Voittaja tosiaan valikoitui kahvipurkista ja tuuri osui HarleyQuinnille! Laitanpa vielä tähänkin spostin, josta mut saa kiinni: Sirmarylee@hotmail.com. Laitappa osoitetietojasi niin saan postitettua tämän.


Aika on ohi!

Kysymyspostaukseen en ota enää uusia kysymyksiä vastaan, sillä sain juuri pohdittua kaikkien nykyisten kysymysten vastaukset valmiiksi ja kohta viritän kameran valmiiksi ja pamautan videon aiheesta tänne! Arvonnan suoritan myös videolla sekä esittelen upeenmahtavan palkinnon. Nyt on hetki aikaa manata ties mitä mörrimöykkyjä, mikäli palkinto houkuttaa kovasti!


Perään jälleen muutamat selfiet ennen kuin istahdan jälleen yksiöni lattialle mutisemaan juttujani!


-Mari