maanantai 6. lokakuuta 2014

Suru on Kunniavieras

Mun on pitänyt jo pidempään kirjottaa vakavammasta asiasta. Olen aloittanut tämän tekstin kymmeniä, ellen jopa satoja kertoja, mutta en ole koskaan saanut sitä loppuun. Mietin tälläkin hetkellä tätä kirjoittaessa, että kiinnostaako tämä asia ketään tai onko tästä nyt fiksua kirjoittaa, mutta mulla on sellanen tapa, että puran oloani kirjoittamalla. Elämän ilot ja surut tulee helpommin ilmaistua tällä tavalla, kuin esimerkiksi puhumalla.

Oon miettinyt lähiaikoina paljon surua.
e-mielenterveydessä suru määritellään seuraavalla tavalla:
''Suru on useimmiten seurausta jostain menetyksestä: esimerkiksi läheisen kuolemasta, parisuhteen päättymisestä tai työpaikan menettämisestä. Suru on henkilökohtainen kokemus ja jokaisella on oikeus surra omalla tavallaan. Jonkun toisen ihmisen mielestä pieneltä näyttävä menetys voi aiheuttaa jollekin toiselle suurta surua''
''
Suruun liittyy useita erilaisia tunteita: suunnatonta ikävää, halua kieltää tapahtunut, hylätyksi tulemisen tunnetta, turvattomuutta, merkityksettömyyttä, ahdistusta, syyllisyyttä ja vihaakin. ''


Olen itse kokenut tuota kaikkea isäni kuoleman jälkeen. Ensin kävin varmaan läpi suunnatonta vihaa. Olin vihainen siitä, että miksi juuri minun isäni. Isäni, joka oli kunnollinen kansalainen, hyvä isä, rakastava aviomies ja hieno ystävä. Syytin koko maailmaa siitä, että tämä tapahtui minulle ja minun läheisilleni. Koin vihaa siitä, että maailmasta oli otettu pois oma esikuvani sekä kaikkien naapureiden kanssa toimeentuleva hieno ihminen. Miksei joku laitapuolenkulkija tai rikollinen. Miksi juuri minun isäni? Olin aluksi niin vihainen, etten tahtonut puhua asiasta, en pystynyt syömään, välillä jopa tuntui etten pystynyt hengittämään. Olin vihainen lääkäreille, ambulanssikuskeille edellisten päivien tapahtumista ja eritoten vihainen jumalalle. Olin jopa vihainen ystävilleni siitä, etteivät he voineet ymmärtää minua, ettei kukaan ymmärtänyt minua. Olen vieläkin välillä vihainen, mutten samalla tavalla. Olen alkanut näkemään hieman isomman kuvan tässä kaikessa.


Vihan jälkeen koin kamalaa syyllisyyttä. Syytin itseäni siitä, että viimeinen joulu isäni ja äitini kanssa oli osaltani kamala. Olin juuri eronnut, velloin eron jälkeisessä surussa ja käyttäydyin kuin idiootti. Syyllistin itseäni siitä, että ''kyllähän mun ois pitänyt tietää, että tämä on viimeinen joulu isän kanssa''. Olen antanut kuitenkin itselleni anteeksi. Olen antanut anteeksi sen, etten ollut paikalla, kun isäni lähti vaan saavuin myöhässä Tampereelle. Olen antanut anteeksi sen, että olin jouluna kamala ihminen ja olen antanut itselleni anteeksi sen, etten voinut tietää, että näin tulisi käymään. En koe enää syyllisyyttä liittyen tapahtumiin, sillä olen ymmärtänyt, etten olisi voinut vaikuttaa asiaan, vaikka olisinkin ollut paikalla ajoissa tai etten voinut ajatella jouluna muuta kuin silloista eroani. Työstin sinä jouluna aivan erilaista suruprosessia, kuin isäni kuoleman jälkeen olen työstänyt, mutta olin silloinkin surullinen. Olen antanut itselleni anteeksi, se vei aikaa, mutta näin on helpompi olla.


Jollakin tavalla koko suruprosessi on ollut itselleni jonkinlaista asian kieltämistä. Ensin uskoin asian olevan, kuten se on. Isäni on kuollut. Jonkin ajan päästä ihmiset alkoivat kertoa, että ovat nähneet unta isästä ja kokeneet täten todisteen siitä, että isä on kuollut. Seuraava kuulostaa hullulta, mutta odotin todella tätä kokemusta. Odotin, että isäni ilmeistyisi minulle unessa ja saisin viimein kertoa hänelle, että olen pahoillani ja että rakastan. Odotin, että täten saisin varmistuksen siihen, ettei isä enää palaa. Mitään ei kuitenkaan tapahtunut pitkään aikaan ja aloin jostakin syystä kieltää koko asian. Ajattelin, että ''hei iskä tulee kyllä kotiin kohta töistä ja kaikki on hyvin'' ja että isä tapaa Jegen ja ettei mitään oikeasti tapahtunut. Tiedän, että edellinen kuulostaa ihan kamalan huolestuttavan hullulta, mutta elin tällaisessa sumussa kuukausia. Elin kieltämisen vaiheessa melkein vuoden.
Eräänä iltana menin nukkumaan aivan tavalliseen tapaani. Kömmin Jegen viereen illalla ja nukahdin levollisesti. Sinä yönä näin unen, jossa isäni korjasi jotakin autoa Jegen kanssa. Aamulla herätessäni todellisuus oli kuin nyrkki kasvoihin. Olin elänyt jonkinlaisessa todella tiheässä sumussa melkein vuoden ja vasta silloin ymmärsin, että isäni oli poissa.



Suren yhä edelleen ja se miksi tätä tekstiä kirjoitan johtuu jostakin, mitä tänään tapahtui. Suru on muuttanut muotoaan, se ei ole enää se tunne, että joku kuristaisi tai että saisin jatkuvasti iskuja kasvoihin. Todellisuus on pelottava, mutta se on parempi kuin sumu, jossa elin. En usko, että suru loppuu koskaan, se muuttaa muotoaan. Ei se ole ikävää, miksi nyt itken. Se on surua. Surua siitä, etten voi enää soittaa isälleni ja kertoa asioista, joita on tapahtunut. Surua siitä, ettei isäni ehtinyt tavata siskoni lasta tai tule näkemään minun lapsiani. Isä ei tule koskaan näkemään, kun valmistun eikä, jos päädyn naimisiin. Tämän hetkinen suruni on asioiden hyväksymistä. En tiedä koska tämä kaikki loppuu vai loppuuko se koskaan, mutta olen edistynyt mielestäni. En jaksa enää vihata, syyllistää itseäni enkä voi enää kieltää asiaa. En voi leikkiä kuin mitään ei olisi tapahtunut.

Tosiaan tämän tekstin kirjoitin, koska tänään tapahtui jotakin, joka pysäytti minut. En osaa paremmin muotoilla tapahtunutta kuin kopioida facebook-statukseni tähän perään:

''Tänään puhelimessani olevia numeroita selatessani vastaan osui jotakin, mikä ei ehkä kuuluisi olla siellä enää. 
Olin tosiaan poistamassa turhia numeroita luuristani, mutta yhden numeron kohdalle pysähdyin hetkeksi. Mietin, että mitä sille tekisin. Lopulta päädyin ratkasuun, että annan sen vielä pysyä tallennettuna (vaikka sen ulkoakin muistan). Yhteystiedon nimi on Iskä. Syy miksi numeroa en tosiaan poistanut oli, etten ole vielä valmis hyväksymään ja tuskin koskaan olen, että iskä on todellakin poissa. En voi enää soittaa hälle, kun jokin laite hajoaa tai asiat painaa mieltä. 
Hassuinta tässä on se, että vaikka en enää isälle voi soittaa, halusin säilyttää yhteystiedon, sillä se tuo jollakin tavalla lohtua. On helpompi selata puhelinta, kun siellä on Perhekontaktilistalla Iskä, kun että se paikka olisi tyhjä.''

7 kommenttia:

  1. Samaistuin tosi paljon. Mun äidin kuolemasta tulee ensi sunnuntaina vuosi täyteen. Mulla teki sillon aikanaan kipeetä, kun äidin numero oli mun puhelimessa. Poistin sen. Ja mulla oli tosi samankaltaisia tuntemuksia silloin, kun se tapahtui. Nykyään oon hyväksynyt asian ja en kiellä sitä, mutta kyllä se yhä paskalta tuntuu. Voimia ja jaksamisia sinne. <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Musta tuntuu, että isäni suhteen asia on muuttunut enempi siitä vihasta ja surusta ikäväksi. Ja tunnen sen normaalina asiana.
      Mutta voimia sinulle paljon! <3

      Poista
  2. Todella kauniisti ja koskettavasti kirjoitettu teksti. Yksi läheiseni on käynyt viime vuonna läpi saman menetyksen ja on myös kertonut tuota samaa, että on juuri vaikeaa tajuta, ettei sille isälle voi vain soittaa kun kaipaa juttuseuraa.

    Suru muuttaa muotoaan pikkuhiljaa kaipuuksi. Ja ne hienot ihmiset ansaitseekin sen, että niitä kaivataan. Voimia ♡

    VastaaPoista
  3. "Isä ei tule koskaan näkemään, kun valmistun eikä, jos päädyn naimisiin."

    Kuulostaa ehkä hassulta mutta kyl mä oon sitä mieltä että sun iskä tulee osallistumaan näihin tapahtumiin (: Ihmettelee pilven reunalta et siellä se mun pikkutyttö ottaa uuden askeleen elämässään. Samasta syystä mä käyn silloin tällöin "kertomassa kuulumiset" mamman ja pappan haudalla, esimerkiksi kävin viime talvena kertomassa meijän kihlauksesta. Uskon että edesmenneet läheiset on jollain tasolla läsnä vaikkei niitä näe eikä välttämättä edes tunne (:

    *hali* <3

    VastaaPoista
  4. Luin tekstisi kyyneleet silmissä ja kädet täristen. Isäni nukkui pois pari viikkoa sitten lyhyen sairastamisen jälkeen joka tuli yllätyksenä, syöpä..

    Itsellä on menossa kieltovaihe, en puhu menneessä aikamuodossa isästä koska eihän se voi olla totta.

    Surullisinta on että näin 27 vuotiaana, olen orpo. Jäljellä on enää siskoni ja minä.

    Mietin että pitääkö mennä sururyhmään työstämään tätä asiaa, jota en edes hyväksy todeksi.

    Kiitos kirjoituksestasi.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Anonyymi, haluaisin rohkaista sua menemään ehdottomasti sururyhmään mikäli sellainen mahdollisuus löytyy. Tätini jäi kahden vaikeasti CP-vammaisen lapsen kanssa leskeksi pari vuotta sitten ja on tällaisesta sururyhmästä saanut valtavasti voimia sekä hyvän vertaistukiverkon. Voimia suruusi <3

      Poista
    2. Sururyhmä voi auttaa tai sitten ihan käydä puhumassa esim lääkärille asiasta. Ite kävin aikanaan omalla lääkärillä ja sitä kautta päädyin ihan terapeutin juttusille. Auttoi purkaa asioita täysin vieraalle ihmiselle, joka antoi käytönnönläheisiä vinkkejä eikä vain päähän taputtelua jne.

      voimia sinulle Anonyymi <3

      Poista

Jätähän kommentti! Se piristää päivääni :)